Luulin päässeeni yli lapsuuden traumoista ja olevani sinut niiden asioiden kanssa. Näin ei kuitenkaan ole. Näin 30 ikävuoden kohdalla itse tuoreena äitinä lapsuuden muistot nousevat pintaan voimakkaina. Muistan elävästi, kuinka se pieni tyttö istui yöt ikkunalaudalla kirjoittaen päiväkirjaa. Kehittelin salakielen, jottei kukaan ymmärtäisi kirjoittamaani. Loin uudet aakkoset kuvina ja kirjoitin niillä. Olihan minulla aikaa, sillä ilta oli vasta nuori ja viinapullon korkki juuri avattu. Tiesin, että vasta parin tunnin päästä alkaa "työvuoro", kun äiti alkaa juopua. Isä kantoi työmaaltaan venäjän rekkajonoista pirtua ja sitä äiti kaatoi puoli lasillista, johon lisäsi puolet Fantaa. En pysty juomaan Fantaa tänä päivänäkään.

Muistan jo havainneeni jotain outoa äitini käytöksessä, koska kävimme usein risteilyillä. Lapsen suusta se totuus tulee- sanotaan. Muistan sanoneeni reippaana tyttönä laivan baarin tiskillä äitini puolesta "Vodkaspraitti!" ja saaneeni äitini nolon ilmeen sekä baarimikon hämilleen. En ymmärtänyt mistä on kyse. Viinan juonti oli normaalia enkä käsittänyt, miksei siitä saisi sanoa ääneen. Olihan se meille arkipäivää. Äitini lähti usein arkea ja naapureita pakoon ja varasi meille risteilyitä Tukholmaan. Halusi samalla tarjota kai minulle jotain kivaa, mutta samalla vapauden itselleen ryypätä. Muistan eräänä aamuna, kun laiva saapui Tukholmaan etsineeni hädissäni äitiäni ja juosten itkien infoon. Siellä jo huomasin henkilökunnan puolelta sääliviä katseita. Häpesin, kun äitiäni kuulutettiin ja hän lantusti humalassa infoon. Kaikki katsoivat. Sain kuulla jälleen kunniani, kuinka väärin olin toiminut. Itkin sisäisesti, tunteitahan ei saanut näyttää. Sopeuduin tilanteeseen ja otin nimittelyt ja syyttelyt avosylin vastaan. Hyväksyin, että olen huonosti käyttäytyvä ongelmalapsi. Hyväksyin, että en kelpaa kenellekään.

Äitini läheinen ystävä sanoi kerran, että kun äitini sai tietää olevansa raskaana se oli täysi shokki eikä todellakaan ollut onnellinen asiasta. Miksi tämäkin piti sanoa. En ollut toivottu. Olin vain tiellä, riesana, häiritsemässä äitini juomista, olin kenties kaiken aiheuttaja olemassaolollani, syy hänen juomiseensa. Opin pysyttelemään sivussa olla luottamatta enää kehenkään. Lapsuuteni oli puurtamista päivästä toiseen. Ei saanut itkeä eikä tuntea mitään. Piti olla kunnon tyttö ja luoda kova ulkokuori, sillä olinhan akateemisen koulutuksen saaneen äidin tytär.

Tänäpäivänäkin minulla ei ole yhtään ystävää, sillä en osaa luoda kestäviä ystävyyssuhteita. En yksinkertaisesti tiedä miten toimia, kun joku näyttää kiinnostuvan minusta ystävänä. Lopetan kanssakäymisen lyhyeen, sillä en tiedä miten toimia ystävyyden säilyttämiseksi. Minulla ei ole mielipiteitä. Teen, kuten kuuluu kussakin tilanteessa tehdä. Aloitan rakkaan poikani kanssa muskarin, koska niin muutkin tekevät. Haluan kuitenkin koko sydämestäni olla hyvä ja rakastava äiti tuolle pienelle ihmisenalullemme. Haluan, että meillä kotona uskalletaan näyttää kaikki tunteet. Minu eli äidin syliin saa aina tulla oma pieni poikani. Saa itkeä, saa nauraa, saa olla juuri sellainen, kuin on. Lupaan halata ja sylitellä, jotta poikani saisi rakennettua perusluottamuksen minuun äitinä ja aviomieheeni eli isäänsä.