torstai, 12. syyskuu 2013

Helpompaa kohti

Aloitin uuden liikuntaharrastuksen ja sain ajan terapeutille, jotta pääsen puhumaan nämä asiat läpi. Yksinkertaisesti elämän sisältöön vaikuttaminen on tehnyt sen, etten vello liikaa lapsuuden kipeissä muistoissa. En niitä yritä haudata, mutta olen iloisempi ja virkeämpi ihminen. Olen myös huomannut, että päätökset meidän omasta elämästämme ovat tuntuneet entistä paremmilta ja koen, että päätösten tekeminen ja mielipiteiden luominen on helpottunut jo ehkä senkin takia, että olen vihdoin purkanut menneet asiat sanoiksi. Uskallan tehdä asioita ilman, että kyseenalaistan tekemiseni.

maanantai, 9. syyskuu 2013

Taivas sisälläni...

Rakkaalle aviomiehelleni:

Kerroit kiertäneesi maailmaa - avaraa
Ja sitten haaksirikon teit
Ja että liian arvokasta - tavaraa
Se meri mennessänsä vei

Kun sitten jouduit palaamaan - rantaan
Et ehkä voinut aavistaa
Ettei minulle kukaan - koskaan
Olisi ollut valmiimpaa

Tiedätkö olevasi
Taivas sisälläni
Kun vanha taivaani olikin vain kulissi
Kuuletko huutavan sen
Äänen ikuisuuden
Se on ääni rakkauden
Tiedätkö käyneesi
Minun sielussani
En edes itse tiedä siellä käyneeni
Luulen sinut nähneeni
Jossakin aiemmin
Lapsena kun uskoin ihmeisiin

Sanoit että joskus tunnet
Ettet enää - oikein kuulu mihinkään
Mutta minähän olen se joka jää
Ilman sinua merihätään

Kun me tänään kahdestaan - kuljetaan
Ja meri levolle se käy
Ja iltatuuli pyyhkii - yli maan
Ei enää muita tiellämme näy

sunnuntai, 8. syyskuu 2013

Tahtoisin vain...

Tahtoisin vain, että joku ottaisi minut syliin. Tahtoisin vain, että joku lohduttaisi, kun itken. Tahtoisin vain, että joku näkisi, kuinka paljon minulta jäi saamatta ja edes ymmärtäisi. Tahtoisin vain, että joku istuisi vierelläni, kun nukahdan. Tahtoisin vain, että joku antaisi minun itkeä eikä käskisi lopettaa itkemistä. Tahtoisin, että joku sanoisi että kelpaan.

sunnuntai, 8. syyskuu 2013

Kuka minä olen?

Se mitä tällä hetkellä tiedän ja koen olevani on muodostunut vasta viimeisen 7 vuoden aikana. Olen äiti, olen vaimo, olen rakastettu parisuhteessani. Olen opetellut kokonaan uuden kielen aikuisiällä, kun muutin ulkomaille ikään kuin karkuun lapsuuttani. Aloitin täällä uuden elämän. Loin kaiken alusta. Se ei ollut virhe, päin vastoin. Nyt koen olevani onnellinen, sillä välimatka on tehnyt ainoastaan hyvää näiden asioiden käsittelemisen kanssa. Nyt kuitenkin oman lapsen syntymän jälkeen on aika palata lapsuuteeni ja käsitellä nämä asiat niiden oikeilla nimillä, jotta voin olla tasapainossa tunteideni ja menneisyyteni kanssa ihan oman hyvinvointini vuoksi samoin myös mieheni sekä lapseni hyvinvointia ajatellen.

Monet sosiaaltyöntekijät sekä eräät sukulaiseni sanoivat vuosia sitten, että "Sinähän olet selvinnyt hienosti olosuhteisiin nähden! Ei kuules moni olisi selvinnyt ehjin nahoin. Sinä et ole sortunut alkoholiin etkä huumeisiin. Hyvä juttu! Olet kyllä vahva ihminen!" Noh, kiitos kohteliaisuudesta. Niin minäkin itselleni uskottelin, että hyvin ollaan selvitty. Tämä oman lapsen syntymä eli itse äidiksi tulo kuitenkin teki sen, että huomasin, kuinka pahoja jälkiä lapsuuteni onkaan minuun jättänyt. Se pieni tyttö lastenkodin ikkunassa katsoi, kuinka oma äiti lähti ovesta ylpeänä täydellisenä korkeastikoulutettuna seitsemän laudaturin kirjoittaneena hyläten tyttärensä. Se materia, se koulumenestys, se kaikki ulospäin näkyvä oli sitä mitä hän itsestään nosti esille, että "Eihän nyt näin menestynyt ihminen voi olla alkoholisti, kun seitsemän ällääkin on kirjoitettu! Se on tuo käytöshäiriöinen lapsi, joka tässä nyt valehtelee ja latelee vääryyksiä!"

Pieni lapsi on kuitenkin, kuin tyhjä paperi. Valmis elämään niillä eväillä mitä annetaan. Sopeuduin alkoholistiäitini elämään. Koin huonoa omaatuntoa, että olin olemassa. Pyysin anteeksi aina, kun se oli mahdollista, jotta äitini ei olisi minulle vihainen. Pyysin anteeksi, vaikkei siihen ollut tarvetta. Pyysin anteeksi, kun äitini sätti minua. Se sai hänet usein lopettamaan, koska sai sanoa sen viimeisen sanan ja sai minut hyväksymään sen, että olin juuri sitä mitä hän sanoi. Opin vuosien varrella sen, että kun otan nöyrästi vastaan henkisen pahoinpitelyn, enkä kapinoi, niin kukaan ei silloin keinuta venettä. Minun on yhä todella vaikeaa muodostaa mielipiteitä, koska niiden muodostamiselle ei lapsuudessani annettu tilaa.

Nykyään olen opetellut psykologin avulla ja harjoitusten kautta sanomaan mielipiteeni. Tiedän mitä musiikkia haluan kuunnella, ilman pelkoa siitä, että joku sättisi minua musiikkimaustani. Tiedän minkä väriset hiukset haluan pitää, koska nyt äitini ei ole pakkovärjäämässä tukkaani oman näköisekseen. Tiedän, että kyllin hyvä riittää. Minun ei tarvitse olla paras vaan riittää, kun yritän ja osaan hiukan. Tiedän, että minun ei tarvitse tehdä asioita, jotta miellyttäisin muita. Tiedän, että teen asioita, jotta itse tulen niistä iloiseksi ja onnelliseksi riippumatta muiden mielipiteistä.

sunnuntai, 8. syyskuu 2013

Kaikki kesken

Kaikesta ei voi syyttää lapsuutta, mutta mitä enemmän olen alkoholistien aikuisten lasten elämänkertomuksia lukenut, sitä vahvemmin uskon, että lapsuuteni on syynä moneen epäonnistumiseeni elämässäni. Minua ei kannustettu, minua kiusattiin. Suoritin peruskoulun, mutta lukio jäi kesken. Suoritin ammattikoulun, mutta en kyennyt menemään päättäjäisiin, sillä en kokenut olevani minkään arvoinen, sillä vanhempani arvostivat vain ylioppilaslakkia. Istuin päättäjäispäivänä kaupan kassalla töissä ja mietin, että siellä ne luokkatoverit juhlivat valmistujaisiaan sukulaisten, vanhempiensa ja ystäviensä kanssa. Tukahdutin surun tunteet sinä päivänä ja hammasta purren hymyilin asiakkaille ja ajattelin, että saapahan hyvät lauantailisät palkkaan. Tulin töistä illalla ja näin kaupungilla vastavalmistuneita juhlamekoissaan...ajattelin, että minäkin olisin halunnut oikeat juhlat oikeiden vanhempien järjestäminä. Katkeruus nosti päätään, mutta eteenpäin oli mentävä.

Hakeuduin koulutusta vastaavaan työhön ja nautin työstäni asiakasneuvojana puhelinyhtiössä. Olin kuitenkin koko ajan varpaillani ja pelkäsin urani romahtavan, koska kaikki vaikutti olevan liian hyvin ollakseen totta, joten sanoin itseni irti juuri, kun olisi ollut mahdollista nousta vieläkin korkeammalle ja saada sitä kauan kaivattua arvostusta ja titteli.

Hakeuduin korkeakouluun opiskelemaan ja päätin myös silloisen parisuhteeni ajatuksena "Ei tämä kuitenkaan voisi pidemmän päälle toimia." Muutin pois kotikaupungistani ja aloitin opiskelut. En pitänyt mitään yhteyttä vanhempiini. Koin olevani vapaa pääkaupunkiseudun vilinässä, sillä siellä kukaan ei tiennyt taustoistani eikä syyllistänyt. Opiskelin vuosia, mutta kärsin oppimisvaikeuksista ja hahmottamisesta enkä osannut keskittyä. Tapasin silloin kuitenkin nykyisen aviomieheni, joka ymmärsi. Hän hyväksyi minut taustastani huolimatta ja kannusti. En ole vieläkään valmistunut, mutta aion valmistua vuoden sisällä. Tiivis kontakti opinto-ohjaajaan on tuottanut tulosta ja nyt olen päättänyt viedä opinnot loppuun ja saada tittelin, ammattinimikkeen. Tätä en jätä kesken.

Yhteydenpito äitini kanssa ei ole ajankohtaista. Hän haluaisi pitää yhteyttä, mutta itse en pysty. Hänen elämänsä on samaa, kuin ennekin eikä hän koe tehneensä mitään väärää, sillä minähän se ongelma olen aina ollutkin hänen mielestään. Huomenna asiat toivottavasti saavat uutta tuulta, sillä käytän psykologin puhelinajan hyödyksi ja pyydän päästä käsittelemään näitä tunteita.