Aloitan blogin, jonka avulla käsittelen menneisyyttäni ja yritän kasvaa eheämmäksi aikuiseksi ja äidiksi. Tiedän, etten ole yksin kokemusteni kanssa. Olen lukenut paljon kertomuksia alkoholistien aikuisten lasten kirjoittamia siis. Surullista, niin surullista.

Äitini on alkoholisti. Hän ei sitä tosin itse ole koskaan myöntänyt. Isää ei arkipäivässämme ollut. Äitini oli viikonloppujuoppo. Pelkäsin perjantai- ja lauantai-iltoja. Silloin minun tehtäväni oli huolehtia äidistä ja kodista. Silloin minun työnäni oli vastata puhelimeen sen soidessa ja valehdella syyt miksi äiti ei nyt pääse puhelimeen. Minun tehtäväni oli myös kulkea perässä ja ruokkia humalainen ihminen sekä raahata pihalle sammunut äiti omaan sänkyyn nukkumaan. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Aamulla sain aina kuulla kunniani, kuinka vaikea lapsi olen ja kuinka väärin olen toiminut.

Minulle kehkeytyi rooli. Rooli, jossa en saanut puhua, en luottaa enkä tuntea mitään. En ymmärtänyt enää normaalin ja epänormaalin elämän rajoja. Opin myös valehtelemaan. Valehtelemisesta tuli arkipäivää, sillä äitini syötti sanat suuhuni, jottei naapurit/sukulaiset/ystävät saisi tietää mitä kodin seinien sisällä tapahtuu. Tosiasiassa kaikki kyllä tiesivät, mutta kukaan ei puuttunut, olihan minulla materialistisesti kaikki hyvin. Oli koira, tietokone, harrastus ja siivottu koti. Äitikin vielä korkeasti koulutettu ihminen - eihän nyt heillä mitään ongelmia ole. Sillä tytöllä on nyt vain se ikä, oli vastaus sukulaisilta, kun äitini kertoi, kuinka huono ja epänormaali lapsi olen. Tämä satutti, nämä puheet loukkasivat. Kukaan ei koskaan halannut minua, kukaan ei koskaan ottanut syliin eikä lohduttanut. Opin sen, että tunteiden näyttäminen on väärin ja siitä rangaistaan, joka johti siihen, että kätkin ja tukahdutin tunteet ja ryhdyin suorittamaan, jotta kulissi pysyisi pystyssä. Opin tekemään kuten ympäristö halusi, koska huomasin, että näin saan olla rauhassa eikä kukaan puutu elämäämme.

Näin jatkui 10 vuotta. Muistan, kuinka pienenä tyttönä ehkä n. 6 vanhana yritin hakea apua naapurista, kun äitini oli sammunut eikä kyennyt tulemaan avaamaan ovea. Tajusin silloin, että jotain on pielessä, en vain ymmärtänyt mitä. Olin kateellinen naapurin tytölle, jonka äiti aina halasi tytärtään ja letitti tämän hiuksia. Muutimme ja uudessa kodissa oli päällisin puolin kaikki hyvin. Äitini läheinen ystävä, joka ei juonut, asui naapurissa ja ajattelin, että vihdoin joku luotettava ihminen asuu lähellä. Äitini dominoiva luonne ylsi kuitenkin myös naapuriin ja muistan, kuinka istuin yksin huoneeni ikkunassa ikävöiden tätä ihmistä, jonka äitini minulta riisti. Tämä ihminen sanoi minulle päin kasvoja, että "Kyllä minä tiedän aivan kaiken, mutta en voi ulkopuolisena siihen puuttua. Se sinun on hyväksyttävä." En voinut luottaa tälläkään kertaa. Minun huoneessani paloi aina viikonloppuöisin valot, sillä silloin huolehdin äidistäni. Istuin ikkunallani valmiustilassa, kun hän ryyppäsi olohuoneessa. Satunnaisin väliajoin kiirehdin apuun, kun hän kompuroi rappusissa. Siivosin rikkinäisen lasin aiheuttamat verijäljet seinistä ja laastaroin äidin kädet. Talvella raahasin lumihankeen sammuneen sinisen, tajuttoman ja paleltuneen ihmisen sisälle. Ambulanssia en saanut soittaa, näin sanoi tämä äitini läheinen ystävä jonka olin soittanut paikalle. Tästä ei saanut enää puhua, ettei muut vaan saisi tietää, koska se olisi liikaa äitini ylpeydelle. Sairaalassahan voisi olla hänen tuttujakin töissä ja mitä nekin ajattelisivat- oli selitys, jonka äitini vihaisena minulle tiuskaisi seuraavana aamuna.

Näin jatkui vuosia. Hakeuduin useasti sellaisten ihmisten pariin, jotka olivat ystävällisiä eivätkä pelänneet halata. Pieni tyttö sisälläni janosi syliä ja hyväksyntää. Kuitenkin niiden vastaanottaminen oli vaikeaa, sillä en tiennyt enää miten reagoida, jos joku halaa taikka hymyilee ystävällisesti saatika antaa kiitosta. Olin aivan sekaisin niissä tilanteissa, sillä olin kasvanut siihen, että tunteiden näyttäminen on väärin ja niistä usein rangaistaan eikä kenenkään hyvään tarkoitukseen tule luottaa, sillä se on kuitenkin vain valetta. Kehittelin syitä, joilla saisin kaipaamaani huomiota ja hyväksyntää esimerkiksi kouluterveydenhoitajalta, naapurissa asuvien kaverien vanhemmilta ym.

Tänäpäivänä lapsuuden surulliset muistot nousevat pintaan ikään kuin kuvaväläyksinä ajoittain. Olen itse tuore äiti ja siitäkin syystä nämä lapsuuden traumaattiset kokemukset nostavat päätään ja haluan käsitellä ne. Ensiviikolla pyydän lähetteen terapiaan, sillä olen jo raskauden aikana käynyt psykologilla juttelemassa omasta psyykkisestä voinnistani. Se on ollut suuri voimavara. On kuitenkin asioita, jotka haluan käydä läpi ja vahvistaa omaan minäkuvaani sekä itsetuntoani.