"Et sinä missään voi tolla käytöksellä pärjätä." "Sinä olet vaikea lapsi!" "Eihän tosta voi tulla yhtään mitään!" "Mitä sä ny tollasta pelkäät, sinne vaan toisten mukaan!" "Lopeta toi itkeminen!" "Sitten aikuisena ymmärrät." "Hyppään tosta parvekkeelta, jos kerrot musta valheita muille!"

Nämä kommentit tulivat useinmiten seuraavana aamuna edellis-illan ja yön juomisesta, jossa huolehdin aikuisesta äidistäni, kuin pienestä lapsesta. Äitini pelkäsi, että mitä vanhemmaksi kasvan, sitä todennäköisempää hänen kulissiensa romahtaminen on. Näin sitten kävikin, kun 14-vuotiaana ymmärsin mitä kaikkea vääryyttä elämässäni on ja on ollut. Tästä seurasi lisää syyttelyä ja haukkumista niin julkisesti, kuin kotonakin. Lopulta tilanne meni siihen, että en enää halunnut mennä kotiin. Menin naapuriin aina koulun jälkeen, joka johti siihen, että ulkopuoliset alkoivat reagoida asioihin. Vyyhti alkoi purkaantua eikä lopulta enää mikään ollut salaista, paitsi äitini omassa päässään. Hänen mielestä hän itse oli viaton ja syytön kaikkeen. Hänen mukaansa olin vain käytöshäiriöinen psyykkisesti sairas lapsi, jonka hän suureen ääneen jokaiselle sosiaaliviranomaiselle sanoi. Tämä nöyryytti minun jo ennestään huonoa minäkuvaa ja nakersi jo täysin olematonta itsetuntoani.